Kevät, valo

Tänään mietin kevättä.

Se nimittäin tuli, ja kesä, yhdellä rytinällä, viikossa. Ensin se alkoi auringonpaisteena. Silmiä häikäisi ja kutitti, kyyneleet tulivat välillä kastelemaan valon kuivaamia ja samalla kurkistamaan, miltä lämpö näyttää. Seuraavaksi tulivat ikävöidyt tuoksut. Sillä kuiva ja kylmä maa ei ilmaise itseään muuten kuin viluisten jalkapohjien, kohmeisten kivien ja kivettyneen hiekan sekä kaivamattoman hiekkalaatikon kovuuden kautta ennen kuin lämpö saa sen hohkaamaan samaan tapaan kuin se sulattaa pintamaan, lämmittää humuksen ja irrottaa hiekanjyvät toisistaan, jotta lasten on taas mahdollista tehdä hiekkakakkuja ja ajaa sora-autolla kippikuormia rekka-auton kyytiin. Samaan tapaan lämpö alkaa lämmittämään ja irrottamaan maaperästä esiin kesää.

Talven jälkeen ensimmäiset kokemukset muhevan maan hajusta, juurista, neulasista ja vihreydestä herättävät minussa syvällä jonkin uneen tai horrokseen painuneen muiston.

Sitten, päivä päivältä, alkaa tapahtua. Ensin sinivuokot, leskenlehdet ja hetken päästä voikukat ja valkovuokot. Silmut turpoavat puissa ja pingottavat itsensä viimeisimmilleen ihan niin kuin minäkin muutama kuukausi sitten. Ja yhdessä päivässä, kuin yhteisestä sopimuksesta ja ajoituksesta, kaikki puhkeaa. Pienet väripilkut ilmestyvät metsään ja niityille: metsäorvokit, leinikit, lemmikit, ketunleivän herkänvahvat kukat, tuomen morsiushunnun tuoksu. Se syksyllä varastoitu ja talven aikana syvässä rakkaudessa säilötty energia humahtaa hetkessä pintaan ja ilmaan, läpäisee kuin seinämänä kaiken. Ja voin vain katsella ja seurata sitä, miten vihreä valtaa maiseman. Yhtenä päivänä ilmeentyivät lehtipuihin pienet lehdet, toisena päivänä ponnahtivat maasta kortteet ja saniaisten alut kuin hattivatit ukonilmalla. Ilta-auringossa surisee ryhmittäin pieniä hyönteisiä ja parvekkeen laseihin, seinillä ja nurkissa kiipeilee toisenlaisia kavereita. Nurmikolla täytyy varoa ettei kompastu pulleisiin ja pörröisiin kimalaisiin, jotka saavat minut hymyilemään uudella tavalla. Muutamassa päivässä metsän seinästä on todellakin tullut vihreä ovi.

Nyt auringonvalon ohella häikäistyn tuoreesta vihreästä ja sen kautta muistan taas konkreettisesti sen, miten elämä on läsnä koko ajan. Myös silloin kun tuntuu, että ilo ja voima ovat kadonneet.

Tämä kevät on sarjassaan toinen merkityksellinen. Aiemmin ja jo pitkään kevät on ollut vuodenajoista rankin. Se on pahoittanut ja ahdistanut mieltä ja saanut voimat kaikkoamaan. Se on saanut minut vajoamaan, toisinaan rankallakin tavalla talven viileyden ja syksyn hämärän turvan kaikottua, ja varoittanut etukäteen siitä, että kesä tulee. Olen siitä kummallinen olento, että vaikka vihreän aikakauden värit, kasvit ja luonto ovat minulle henkireikä, niin kaikki se valo, kirkkaus, läpinäkyvyys, paljaus, tarve ja vaade ilosta, vapaudesta sekä rentoudesta saavat minut ahdistumaan. Yhtäkkiä ihmiset ympärillä muuttuvat aivan toisenlaisiksi kuin mitä he ovat hetki aiemmin olleet ja tuntuu, että iso osa kesän hurmasta, loman vapaudesta ja toppien ja shortsien paljastamista iloista ovat teeskenneltyä. Kun pitäisi olla aurinkoinen ja onnellinen, lomalla, irti arjesta ja silti entistä enemmän ja tiukemmin kiinni perheessä ja ihmisissä, ahdistun.

En tiedä vielä kesästä, miten se menee ja sujuu, mutta tämä kevät on ollut merkityksellinen. Minussa on ollut voimakas tarve nähdä ja havaita, huomata kaikki pienet muutokset ympäristössä ja painaa ne mielen sopukoihin tarkasti muistiin. Mitä tapahtui ensin, mitä värejä ja tuoksuja saapui, mitä tuntemuksia ja kokemuksia havainnoin, miten ympäristöni on muuttunut eilisestä ja mitä se minussa synnyttää ja luo, millaisiin asioihin resonoin? Olen löytänyt jo monta unohdettua kasvia ja tervehtinyt uusia laulajia, kuunnellut silmät kiinni parvekkeella aamun aloittajia sekä illan serenadien soittajia. Tänään kortteet valtasivat jo nurmikon hiipimällä salaa lähemmäksi taloa ja mietin, olivatko ne siinä jo viime vuonna? Enkö vain nähnyt niitä vai saiko ruohonleikkuri ne lopulta lannistettua?

Välillä olen pakahtunut, lujasti. Itkenyt puistossa valkovuokkomeren keskellä ja polulla männyntuoksussa. Itkenyt ilosta, itkenyt muistoille ja itkenyt kuin menettäisin tämän kaiken.

Viime vuonna kevään muserrus kääntyi voimaannukseksi ja tiesin silloin, mistä se johtuu. Ymmärsin yskän. Tänä vuonna koen olevani samalla polulla edelleen, mutta olooni kuuluu myös uusi sivujuonne, ikään kuin taso asioille uudesta näkökulmasta tai asemapaikasta katsottuna. Tajusin muutama päivä sitten syyn tälle vahvalle muistojen ja kokemusten keräämisen tarpeelle ja nyt mietin, näinkö universumi todellakin toimii? Se tietää asiat ja tulevat tapahtumat paljon ennen minua ja valmistelee minut itseni sitä tietämättä ja tajuamatta siten tulevaa varten. Miten se on mahdollista? Ja toisaalta, se on niin mahdollista, sillä värähtelenhän sitä samaa energiaa kuin kaikki muutkin.

Tajusin, että menen taas järki edellä ja siksi ahdistun ja koen surua. Kun osaan kääntää vaihteen sydämen ääneen ja syvään intuitioon, asiat saavat merkityksensä ja näen, että olen suojassa. Olen rakastettu ja huolehdittu ja minulle on olemassa oma polku. Se löytyy ja varmistuu, kun uskallan päästää irti ja luopua, uskallan antaa surun tulla läpi ja nähdä tämän kaiken, mikä täytyy nähdyksi tulla. Kokea tämän kaiken, mihin sieluni minua niin vahvasti vetää puoleensa. Kun luotan ja päästän irti, annan olla, tulen kannatelluksi. Selviän.

Kiitos opetuksesta ja muistutuksesta. Mitään hätää ei ole.